Koska vuodatus ei toimi öisin (?), eli minun hereilläoloaikanani, olen siirtynyt osoitteeseen http://ruutukuu.blogspot.com/ .  Tervetuloa jne!

Jeij, yksi kirja vähemmän keskeneräisten listalla. Sain luettua loppuun Dan Brownin Kadotetun symbolin, ja sen jälkifiilingeissä katsoin vielä Angels and Demons -elokuvaakin. (Tosin puolessa välissä tajusin jo nähneeni sen. Kertonee laadusta.) Pidän hirveästi historiallisten esineiden ja asioiden avulla avattavista vihjepalapeleistä National Treasuren tapaan. Se lieneekin suurin syy miksi tykkään Dan Browniakin lukea. En Brownille Nobelin kirjallisuuspalkintoa antaisi, mutta viihdepalkinnon varmasti.

Kadotetun symbolin tapahtumat sijottuvat Washingtoniin. Dan Brownin aiemmista kirjoista tuttu symbologian professori Robert Langdon viuhuu ympäri kaupunkia ratkoen vanhaa Vapaamuurareiden salaisuutta vihje kerrallaan. Kirja on periaatteessa ihan sama kuin Enkelit ja Demonit ja Da Vinci -koodi, temmellyskenttä, taistelutoverit ja pääpahis vain erottavat kirjan edeltäjistään. Jälleen kerran Langdon on ärsyttävän kaikkitietävä, lukijalle etäiseksi jäävä kliininen hahmo. Jopa pääpahiksen, kummallisen tatuoidun olennon, sielunelämää kuvataan syvällisemmin kuin päähenkilön. Taas melkein jokaisen luvun lopussa on rasittava cliffhangeri. Ihan kuin kirjailijalla ei olisi muuta tapaa saada lukija lukemaan eteenpäin. Loppuratkaisu oli liian helppo. Paikoin oli liikaa toistoa. Kaikesta huolimatta pidin lukemastani. Luen Brownin kirjoja historiallisten pikkufaktojen ja vihjepalapelien takia, joten en jaksa liikaa herneytyä päähenkilön luonnottomuudesta tai muista pienistä puutteista. Kadotettu symboli tarjosi minulle juuri sitä mitä lähdin hakemaankin: jännittävää aarrejahtia, nopeaa tempoa ja roppakaupalla turhaa nippelitietoa. En estäisi menneisyyden itseäni lukemasta, siis. Oikein mukava kesäkirja niihin hetkiin, kun henkevämpään ei jaksa uppoutua ja järkevämpää ei jaksa ajatuksella lukea, mutta harlequinia on liian noloa pitää esillä.

Onneksi tämä kirja tuskin synnyttää sen suurempaa salaliittomyllyä. Da Vinci -koodi sai ihmiset sekoittamaan täysin toden ja keksityn. Tälläkin hetkellä luen nettikeskustelua, jossa "uus-brownilaisille" yritetään selittää, että vaikka Da Vinci -koodissa niin sanottiinkin, Jeesuksella tuskin oli vaimoa ja lasta. Toivottavasti ihmiset osaavat jo pysyä pelihousuissaan Kadotetun symdolin kohdalla ja muistavat, että vaikka tapahtumat sijoittuvat oikeisiin paikkoihin ja vaikka instituutiot, rituaalit ja nippelitieto ovatkin totta, tapahtumat ovat täyttä satua.

Kesät ovat televisiomielessä kamalia. Kaikki hyvät sarjat ovat tauolla ja paras mitä voi toivoa on joku hikinen uusintakierros Frendeistä. MUTTA! Suureksi ilokseni eräs suosikkiohjelmistani, Penn & Teller: Bullshit!, pyörii nyt uusin jaksoin. Sarja on humoristinen asiaohjelma, jossa arvostellaan väkevin sanoin mm. näennäistieteitä, typeriä lakeja ja ilmiöitä. Pääsin tänään katselemaan pari viikkoa sitten Jenkkilässä esitetyn jakson, jonka aiheena on pikaruoka. Jakson nimestä jo päätteli aika paljon sisällöstä: Penn ja Teller eivät suoraan puoltaisi pikaruokaa, mutta olisivat pikaruoan pakkokieltoa vastaan. Arvaus osui oikeaan.

Jakson aihe oli itselleni erityinen. Suomessakin on ollut puhetta kovemmasta pikaruoan verotuksesta ja karkkiautomaattien poistamisesta kouluista ja muustakin ruokaholhouksesta. Minua on aina ärsyttänyt ajatus, että joutuisin maksamaan kovempia veroja ruoastani tai olemaan ilman karkkia sen takia, että joku kuvittelee tietävänsä mikä on minulle hyvä. Jakso oli kanssani samaa mieltä. Se korosti ihmisen omaa oikeutta saada päättää ravinnostaan ja halveksui ihmisiä, jotka haluavat saada vapautta rajoittavia lakeja mukaan pikaruokamaailmaan. Jaksossa kuvattiin koe, jossa ihmisille syötettiin pikaruoka-annos, minkä jälkeen heitä pyydettiin arvioimaan annoksen kalorimäärä. Koehenkilöt arvasivat kalorimäärän oikein tai jopa yläkanttiin silloin, kun heille kerrottiin ruoan olevan pikaruokaa. Vaikka koe oli suppea, se vihjaa siitä että ihminen kyllä tietää mitä suuhunsa laittaa. Ei hän kuvittele saavansa terveellistä. Hän tiedostaa riskit ja on hyväksyy ne. Ihmetyttää miksi valtion pitää änkeä ruokapöytiimme ja kehitellä "peloteveroa". Ei kovempi verotus saa ihmistä lopettamaan pikaruoan syömistä, ei, se saa vain ärsyyntymään ja maksamaan lisää. Verotuksen pitäisi aina lähteä tarpeesta rahoittaa syntyviä kuluja, joita voisivat tässä tapauksessa olla esim. liikalihavuudesta syntyneet sairaanhoitokustannukset, mutta edes se ei riittäisi perustelemaan pikaruoan veronnoston tarvetta.

Jakso pisti miettimään entistäkin enemmän pikaruokamaailmaa, mikä taitaa olla hyvän jakson määritelmä. Viihdyttävä oli myös koehenkilöille tehty ruokatesti, vaikka samankaltainen nähtiinkin jo kolmannen tuotantokauden päätösjaksossa, jossa "gourmet"-ruokia sokkotestattiin.

Nyt kun auriko paistaa ja sää on mm. paras, on pakko lukea ulkona. Harmi vain, että tänään löytämäni mielenkiintoiselta vaikuttava kirja on ilmaiseksi netissä luettavissa. Laiskuus voittaa, kirjasto liian kaukana. Ja kun vieläpä olisi pari kirjaa keskenkin niin ei millään viitsisi ottaa lisää luettavaa, mutta uteliaisuus taitaa voittaa. Kyseinen kirja on Teemu Kaskisen ja Heikki Heiskasen Norsun vuosi, hieman erilainen poliisidekkari. Uusimmassa Imagessa (6-7/2010) oli juttu kirjan saamasta kritiikistä. Artikkelin on kirjoittanut Teemu Kaskinen, eli kirjailija itse. Hän kuvailee tuntemuksiaan pienen kuoleman keskellä, eli aiheettoman murskakritiikin saatuaan. Kaskinen pohtii kritiikin syitä ja koko artikkeli maistuukin vähän takaisiniskulta Hesarille ja ymmärtämättömälle kriitikolle, joskaan ei ikävässä mielessä. Jutun ohessa oli kehoitus arvioida kirja itse ja url kirjan ilmaiseen nettiversioon. (http://www.wsoy.fi/yk). Pitää tunnustaa, että melkein missä muussa kontekstissa tahansa olisin pitänyt artikkelia vähän ärsyttävänäkin selittelynä, että kyllä se hyvä kirja oli jonka minä kirjoitin mutta tyhmä kriitikko ja huonot mielipiteet. Mutta Imagella on mielessäni jonkinmoinen erityisasema. Jos lehti on julkaissut monisivuisen artikkelin tietystä huonosta arvostelusta ja sen aiheuttamasta mielipahasta, on kritiikin täytynyt olla todella aiheetonta Imagen toimittajien mielestä. Siksi uteliaisuus Norsun vuotta kohtaan on suuri, enkä ehkä voi hillitä lukuhalujani. Damn. Mutta kesäloma on pitkä, lukemaan ehtii aina.

Löysin uutta musiikkiakin eilen, vieläpä yllättävältä suunnalta. Vaikka kuuntelen paljon suomalaista musiikkia ja vaikka musiikkimakuni on todella laaja, suomiräppi ei ole oikein uponnut moneen vuoteen. Siksi vähän pelotti koskea Mariskan, entisen suomiräppärin levyyn, vaikka tiesinkin että tyyli on muuttunut iskelmälliseen souliin ja bluesiin. Onneksi rohkaistuin. Entinen vähän rosoinen räppi on vaihtunut korvaamiellyttäviin melodioihin ja vielä ensitäkin pintaa syvemmälle meneviin sanoituksiin. Mariskan ääni on upea, tukee niin musiikin tyyliä kuin sanoitusten teemojakin. Menevä avausraita Hurrikaani vie mukanaan ja rauhallisemmat kappaleet saavat melkein hartaaksi. Nappasin heti muutaman kappaleen soittolistalleni. Ilahduttavaa kuulla, että Suomessa on oikeasti hyviä naislauluntekijöitä Maija Vilkkumaan lisäksi. Upea löytö. Punaviinimusiikiksi parhautta. Tätä pitää kuunnella vielä lisää, eilinen tutustuminen kun oli melko pikainen. (Mariska & Pahat sudet: http://open.spotify.com/artist/0Pfea1ZDFtTo9NRPExcZtM )

Huomasin muuten tänään, taas, etten ole vieläkään katsonut Sopranosia loppuun. Pari jaksoa jäljellä viimeisestä tuotantokaudesta. Helvetin tunnin mittaiset jaksot ja kyvyttömyys pysyä paikoillaan sen vertaa.

Olen nuori ja intohimoinen median suurkuluttaja, päivää. Toivotan Sinut nöyrimmin tervetulleeksi.

Tämä sillisalaattiblogi tutustuttaa Sinut näkemiini ja kokemiini ilmiöihin ja asioihin, erityisesti viestinnän ja viihteen piiristä. Intohimoni eri medioita kohtaan on jatkunut jo kauan. Pienestä asti katselin televisiosta melkeinpä mitä vain uutisten ja Salattujen elämien väliltä, luin Aku Ankkaa ja Hesaria, opin aikaisin Internetin salat ja lähikirjasto tunsi minut nimeltä. Vaikka olen seurallinen ja menevä ihminen, tykkään viettää ison osan ajastani syventyneenä yksinäisiin harrastuksiin. Kuitenkin, sosiaalinen ihminen kuin olen, on kiva jakaa omia kokemuksiaan ja lukea muiden vastaavia eri elokuvista, sarjoista, kirjoista, bändeistä jne. Siksi tämä mahtava blogi.

Vähän minusta vielä. Olen 21-vuotias viestinnän opiskelija Espoosta. Itsensä kuvaileminen syvemmin on aina vähän hankalaa, niin sanotaan nyt lyhyesti vaikka että olen utelias, iloinen, hassu ja kaikin puolin mukava tyttönen. Harrastan Internetin yms. lisäksi kuntosalilla käymistä ja kirjoittamista. Opiskelen (kohta) toista vuotta, ja isona minusta tulee mainosmies.

Sepä siitä. Toivottavasti nautit tulevista lukuhetkistä parissani.